Liisa Keltinkangas-Järvinen on yksi suosikkitutkijoistani. Hän on psykologi, jonka erityisosaamista on temperamentti. Hän johtaa Helsingin yliopiston psykologian laitoksella persoonallisuusalaan kuuluvaa Personality and Well Being -tutkimusryhmää. Hän valittiin Vuoden tohtoriksi 2008, jolloin ansioiksi mainittiin mm. käytännön ja teoreettisen psykologian näkökulmien yhdistäminen. Psykologiasta sinänsä on hyvin vähän iloa, jollei tutkimustietoa pystytä soveltamaan myös käytännössä, eli Keltinkangas-Järvisen näkökulmasta työelämässä.

“Työyhteisöissä korostetaan sosiaalisuutta liikaa”

Keltinkangas on juuri julkaisut uuden kirjansa, joka käsittelee sosiaalisuutta ja temperamenttia sekä sosiaalisuuden ylikorostumista työelämässä. Temperamentilla tarkoitetaan Keltinkangas-Järvisen mukaan yksilöllistä suhtautumis- ja käyttäytymistapaa. Sosiaalisuus eli kyky vuorovaikuttaa on siis yksi temperamenttipiirre. Sosiaalisia taitoja ja sosiaalisuutta ei pidä sekoittaa toisiinsa. Sosiaaliset taidot ovat opittuja ja tarkoittavat kykyä olla/tulla toimeen muiden kanssa. Sosiaaliset taidot eivät vaadi pohjakseen mitään tiettyä temperamenttia. “Toisin kuin yleisesti tunnutaan uskottavan ujolla ihmisellä voi olla erinomaiset sosiaaliset taidot, ja ujous liittyy empatiaan ja herkkyyteen, jotka taas luovat pohjan toisten ihmisten ymmärtämiselle”, myös Keltinkangas-Järvinen on todennut.

Toi on niin epäsosiaalinen!

Vaikkei sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot olekaan sama asia, luokitellaan ihmiset silti temperamenttisiin (=”sosiaalisiin”) ja rauhallisiin eli “epäsosiaalisiin” tyyppeihin. Luokittelussa unohtuu kokonaan sosiaalisten taitojen harjoittelun mahdollisuus. Kerran kun onnistuu hankkimaan sosiaalisen tai epäsosiaalisen leiman, siitä on hankala päästä eroon. Ja leiman saa itseasiassa nykypäivänä erittäin helposti. Olet ehkä kuullut jonkun seuraavista sosiaalisuuden astetta määrittelevistä toteamuksista?

• “Ai, etkö sä ookaan Facebookissa?” (Ja ajatus mielessä: Toi on joku epäsosiaalinen hyypiö)
• “Miten sua ei voi kiinnostaa tää meidän Sosiaaliset media oppimisessa -ryhmän jäsentoiminta? (Miten joku ei halua nähdä ihmisiä? Miten tuollainen ihminen voi pärjätä tässä verkostoitumisen yhteiskunnassa? Idioootti, ei ymmärrä omaa parastaan)
• “Mikset sä ole mennyt mukaan ainejärjestötouhuun, kun olet noin viisaskin? Siellähän tapaa kivoja ihmisiä!” (Eikö tuo nyt tajua, että verkostoituminen opiskeluaikoina on tärkeämpään kuin itse substanssiosaaminen!)
• “Kai sä nyt kuitenkin tulet siihen verkostoitumisiltamaan?” (Miten joku voisi jättäytyä pois siitä seurapiiritapahtumasta. Siellähän laitetaan mato koukkuun ja varmistetaan seuraavan kauden myynnit).

Yllä mainittujen esimerkkien tarkoitus oli avata sitä ajattelua, joka nyky-yhteiskunnassa vallitsee. Josset ole sosiaalinen eli valmis jakamaan elämääsi, kokemuksiasi ja osaamistasi verkostoissa, et ole monien mielestä yhtään mitään. Tai oletpas – hiljainen, epäilyttävä, epäluottamusta herättävä, huonon itsetunnon omaava nörtti tai/ja hissukka. Jos ihmiset luokittelee vain sosiaalisuuden asteen (esimerkiksi kommunikointhalukkuuden ja kokemusten jakamisen perusteella), ei tule koskaan tutustumaan niihin mielenkiintoisimpiin menestyjiin, jotka eivät levittele suulaasti elämäntapaansa ja osaamistaan  puolitutuille.

Mielestäni tuossa luokittelussa sosiaalisiin ja epäsosiaalisiin unohtuu toinenkin tärkeä yksityiskohta. Luokittelu ei  ota kantaa siihen, missä tilanteissa temperamenttia esiintyy ja missä ei.  Yksilö voi itse säätää temperamenttisuuttaan tiettyyn pisteeseen asti. Toisissa tilanteissa vain yksinkertaisesti käyttäydytään eri tavalla kuin toisissa. Tämä johtuu siitä, että vaikka temperamenttisuus on rakennettu meihin kaikkiin sisäsyntyisesti (biologisesti, geneettisesti) niin sen ilmentymiseen vaikuttavat myös kasvatus, ympäristö ja opitut toimintamallit.  Temperamenttisuus on positiivinen voimavara, mikäli sitä pystyy hallitsemaan, kuten suurin osa ihmisistä pystyy. Hallitsemattomana se aiheuttaa useimmiten hankaluuksia.

Temperamentti ja työyhteisö

Temperamenttisuuteen liitetään usein äkkipikaisuus, impulsiivisuus, kyky toimia hetken mielijohteesta, voimakkaat tunnereaktiot sekä erittäin laaja käyttäytymisskaala erilaisissa tilanteissa. Erittäin temperamenttinen tyyppi saattaa pelottaa etenkin niitä ihmisiä, jotka ovat oppineet käyttäytymään hillitymmin.  Hankalaa ei siis ole ainoastaan vähän temperamentia omaavilla vaan myös ylitemperamenttisillä! Koita nyt olla kehityskeskustelussa tai palaverissa uskottava, kun olet ensin heitellyt kenkiä ja läppärikoteloa toimiston seiniä pitkin tai vetänyt itkupotkuraivarit tai pultit jostain naurettavan pienestä epäkohdasta.

Ylitemperamenttistä ihmistä ei yleisesti pidetä luotettavana, koska hän ei ole vakaa ja hillitty. Jostain syystä ylitemperamenttiset päätyvät kuitenkin esimerkiksi johtotehtäviin. Juuri tätä epäkohtaa Keltinkangas-Järvinen tarkoitti, kun hän totesi työelämän korostavan sosiaalisuutta liikaa. Ajatellaan, että temperamenttinen on myös hyvä ja viisas ihminen, ja siksi hyvä johtaja. Todellisuudessa temperamenttinen johtaja ei aina ole se paras vaihtoehto, sanoo Keltinkangas. En minä ainakaan koe, että voisin tällä temperamentilla johtaa jotain isoa markkinointikonsernia. Paljon pitäisi oppia lisää itsehillintää ja ns. coolia rauhallisuutta, jotta sellaisessa roolissa voi olla aidosti uskottava. Enkä nyt siis tarkoita, että johtajan pitäisi olla myöskään mikään hissukka. Persoonallinen saa ja pitääkin olla aina.